Note to self: Uupumus on kertynyt pitkällä aikavälillä, siitä toipuminen voi siis ottaa aikaa

Aloitin edellisessä kirjoituksessani kertoa omaa tarinaani masennuksesta ja uupumuksesta. Tässä tekstissä jatkan siitä, kun jäin sairaslomalle. Tämä tapahtui vajaa 5 kuukautta sitten, tammikuun puolessa välissä. Tuntui, että olin todella väsynyt ja uupunut. Vaikka olin osannut jo ehkä hieman masennusta aavistaa, silti masennus-diagnoosin saaminen pääsi vähän yllättämään ja pelästyttämään. Ahdisti myös kertoa asiasta, ehkä jopa hävetti vähän, koska ennakkoluuloni masennuksesta, ei ollut ihan todenmukainen. Ensin sain kuukauden sairaslomaa, mikä tuntui ihmeelliseltä, että sain nyt kuukauden olla rauhassa ja kerätä voimia. Päätin ihan viimeisillä voimillani aloittaa suorittamaan paranemistani ja etsin äänikirjan, jossa kerrottiin vinkkejä uupumuksesta toipumiseen. Lääkäri oli puhunut jo mielialalääkkeistäkin, mutta en halunnut niitä aloittaa, koska olin aivan varma, että kun nyt kuukauden lepään, niin olisin taas kovassa iskussa ja valmis palaamaan töihin. Olin saanut myös lääkkeitä auttamaan nukkumisessa, sillä olin aikaisemmin alkanut välttämään nukkumaan menoa ja heräilin öisin monia kertoja, joten uneni laatu ja määrä olivat todella heikkoa. 

Minun oli vaikea puhua tunteistani ja ajatuksistani kenellekään. Aloin itkeä lähes heti kun yritin kuvailla miltä tuntuu ja mitkä asiat ahdistavat. Alkuun olin vain kotona kerrostalo asunnossa ja yritin kirjaimellisesti suorittaa uupumusta pois, eli katsoin videoita ja kuuntelin äänikirjasta, miten paranisin mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Parin viikon päästä lähdin onneksi sukulaisteni luo maaseudulle, jossa sain olla kaikessa rauhassa pois kaupungin vilskeestä ja muuta ajateltavaa kuin "pakko parantua".  Myös painoa oli alkanut tulla nopealla tahdilla lisää, mihin vaikutti lääke, mitä olin alkanut käyttää unen laadun paranemiseen, sekä herkkujen ahminta mielialan kohoamisen toivossa. Kävin läpi kaikki mahdolliset laboratorio tutkimukset ja sydänfilmin, jotta pystyttiin sulkemaan kaikki fyysiset tekijät pois uupumuksen aiheuttajana. Kaikki oli niiltä osin kunnossa. Mitä lähemmäs sairasloman loppu kävi, sitä enemmän aloin hermoilla, että nyt pitäisi palata töihin ja arkeen. Pelkäsin, että taas sama oravanpyörä jatkaisi pyörimistä, minkä takia olisin kohta entistäkin enemmän loppu. En myöskään kokenut olevani toipunut tai työkunnossa. Oli vaikeaa ymmärtää, ettei kuukausi ollutkaan riittänyt paranemiseen. 

Kuukauden päästä minulla oli kontrolli aika lääkäriin ja olo oli edelleen yhtä masentunut, uupunut ja ahdistunut. Lääkärissä vain itkin, kuinka paljon ahdisti, että oli mennyt jo kuukausi, eikä ollut tapahtunut edistystä olotilassa, tuntui kuin kuukausi olisi valunut hukkaan. Onneksi lääkäri sai tolkutettua päähäni, että uupumus on kertynyt pitkän ajan kuluessa, eikä se myöskään katoa ihan hetkessä, vaan se voi ottaa aikaa. Hän myös sanoi, että monilla voi kestää kuukausia tai jopa vuosia toipua uupumuksesta ja masennuksesta. Tämä loi minuun vähän lohtua, koska minusta tuntui silloin, että olin epäonnistunut jopa paranemisessa. Masentuneena helposti syyllistää itseään ja pitää itseään huonona kaikessa. Näin minäkin koin, että olin epäonnistunut kaikessa ja miten noloa olikaan, että olin epäonnistunut elämäni hallinnassa, päästänyt itseni masentumaan ja näin huonoon kuntoon. Nämä ajatukset eivät missään nimessä ole oikeita, vaan masennuksen aikaan saamia vääristyneitä mielikuvia, mutta tuolloin ne tuntuivat minusta ihan totiselta todelta. Sain jokusen kerran myös kunnon kiukkukohtauksia, jolloin hermostuin ihan tyhjästä ja yhtäkkiä. Sitten kiukku muuttui itkuksi ja välillä kesti pitkiä aikoja rauhoittua.

Tässä kohtaa olin jo valmis kokeilemaan mielialalääkitystä, jotta saisin aikaan tuloksia ja alkaisin voida paremmin. Tuolloin en vieläkään ymmärtänyt, että mikään aika, mikä on otettu paranemiseen, ei ole hukkaan heitettyä. Paremminkin se on sitä omaa aikaa, jolloin kerätään voimia takaisin ja toivutaan monen vuoden ylikierroksilla menemisestä. Siihen kannattaa panostaa, eikä pitää sitä hukattuna aikana. Pitäisi myös osata olla itselleen armollinen, eikä liian tuomitseva. Tässä minulla on edelleen opeteltavaa, että en aseta itselleni rimaa liian ylös, vaan voin välillä vähän löysätä, eikä pidä suorituksissa aina pyrkiä liikaa kohti täydellisyyttä. 

Aloitin mielialalääkkeet masennukseen ja lisäksi vahvaa melatoniinia nukkumisen avuksi. Sain taas kuukauden sairaslomaa ja yritin parhaani mukaan alkaa sisäistää, että toipuminen saattaisi ottaa aikaa, eikä sitä voisi suorittamalla suorittaa pois alta. Minulle sanottiin myös, että pitää yrittää tehdä kaikkea, mikä tuo iloa elämään, tietysti oman jaksamisen mukaan. Lääkkeet alkoivat vaikuttaa lupaavasti ja mieliala kohenikin jonkin verran. Pikkuhiljaa alkoi tuntumaan tasaisemmalta, ja pystyin alkamaan puhua asioista niin, etten heti pillahtanut itkuun. Jonkin aikaa tuntui, että oli parempi olla ja että oli tapahtunut edistystä, mutta sitten parin kuukauden kuluttua aloin kuitenkin huomata erilaisia haittavaikutuksia ja pyysin, että voisinko kokeilla jotakin toista lääkitystä. Haittavaikutuksina olivat esimerkiksi, että paino nousi edelleen kovalla vauhdilla ja ruokahalu oli valtava, myös herkkuja teki kokoajan mieli. Lisäksi alkoi hikoilu, varsinkin yöllä, aloin heräillä yöllä siihen, että olin ihan hiestä märkä. Tällaista ei ollut aikaisemmin normaalisti tapahtunut. Olin myös todella väsynyt jatkuvasti. Nukuin lähes joka yö 9 tuntia ja usein siihen päälle noin parin tunnin päikkärit. Olisin voinut nukkua miten paljon vain ja missä vain, niin paljon minua väsytti. 

Lääkitykseni vaihdettiin toiseen, jonka jälkeen haittavaikutukset ovat loppuneet ainakin toistaiseksi. Olen syönyt tätä uutta läääkettä vasta noin kuukauden nyt. Lääkkeen vaihto tapahtui niin, että edellinen lääke piti ajaa alas pikkuhiljaa, ennen kuin sen sai lopettaa ja tämän uuden lääkkeen aloittaa. Tässä vaiheessa, ennen kuin uusi lääke alkoi vaikuttaa, mieliala meni taas todella paljon synkemmäksi muutamaksi viikoksi, mutta nyt alkaa olla jo parempi. 

Sain heti tammikuussa lähetteen psykiatriselle puolelle, jotta pääsisin keskustelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Ennen kuin sain keskustelu apua, kului 3 kuukautta, joten lääkkeistä ehti olla vähän apua jo ennen sitä. Pääsin lopulta keskustelemaan psykiatrisen hoitajan kanssa, joka olikin todella mukava ja hänelle oli helppo puhua. Näitä keskusteluja on nyt ollut huhtikuun puolesta välistä asti, kahden viikon välein. Olen kokenut, että niistä on ollut apua. Yhden kerran olen myös käynyt psykiatrin luona, jolloin hän teki tilanteestani arvion sekä lausunnon Kelaan. Hän suositteli minulle siis Kelan tukemaa psykoterapiaa, johon olen nyt etsinyt itselleni sopivaa terapeuttia. Nyt näyttääkin siltä, että sopiva taisi löytyä ja pääsen aloittamaan terapian heinäkuun alkupuolella.

Kärsivällisyyttä siis tarvitaan. Paraneminen ei tapahdu hetkessä, eikä tarvittavaa apua saa aina niin nopeasti, kuin tarvitsisi, mikä on todella harmillista. En ymmärrä sitä, että jos ihminen tarvitsee apua nyt, miten voi olla mahdollista, että sitä saa vasta kolmen kuukauden päästä. Jos ihminen on todella uuvuksissa ja masentunut, hän ei välttämättä jaksa käydä läpi tätä koko prosessia, jotta saisi apua. Olen todella kiitollinen omalle lähipiirille, jotka ovat olleen tukena ja kannustamassa minua, että olen jaksanut tämän kevään, kaikki nämä lääkärikäynnit ja aloittaa niin monta kertaa aina alusta uudelle ihmiselle kertoa, mikä on tilanteeni. Myös esimerkiksi Kelan tukemaan psykoterapiaan pääsemiseksi pitää käydä läpi aika monta vaihetta, mikä vaatii paljon voimia ja pitkäjännitteisyyttä. (Jos teitä kiinnostaa, voin tehdä myös siitä prosessista oman tekstin myöhemmin. )

Minua on myös todella paljon auttanut, että usein lääkäri reissuilla minulla on ollut mukana joku läheinen, esimerkiksi sisko, äiti tai mummu, jotka ovat tulleet autoon mukaan ja kun olen selviytynyt lääkäri/hoitaja/terapeutti tai mistä tahansa käynnistä, olemme pitäneet pienen kahvittelu hetken, joko autossa tai sitten jossakin ulkona. Meillä on siis ollut termospullossa mukana kahvit ja eväät, koska tämän vallitsevan koronatilanteen takia kahvilat ja ravintolat olivat kevään kiinni. Tuo on toiminut hyvänä tsemppaamisena ja antanut voimia lääkärireissuille, sillä olen todella kova stressaamaan ja jännittämään asioita. 

-------- 

Kiitos ihanista kommenteista sekä yksityisviesteistä, joita olette paljon antaneet, niistä saa niin paljon lisää voimia ja tukea. Tsemppiä myös kaikille, jotka vastaavien asioiden kanssa kamppailette ja Ihanaa kesää!💕

- Jenni Laura